Teksti: Jarmo Tuutti
Lemmikinomistajana useimmat meistä haluavat saada kuvia lemmikeistään. Tämä artikkeli käy läpi muutamia valokuvauksen perusteita digikameroiden maailmassa sekä pohtii, miten niitä voitaisiin soveltaa lemmikkilintuihin.
Omasta valokuvaustaustastani sen verran, että olen harrastanut sitä hieman päälle kolme vuotta aktiivisesti. Tämän aina olen kuvannut myös paljon papukaijoja erilaisissa ympäristöissä: kotonani, tuttujeni luona sekä erilaisissa tapahtumissa. Ottamiani valokuvia voit löytää mm. DeviantArtin galleriastani.
Monet esittelemistäni asioista ovat valokuvauksen perusteita, jotka voit lukea myös monesta muusta oppaasta. Näiden perusasioiden lisäksi pyrin antamaan edes hieman vinkkejä ja jakamaan kokemuksiani siitä, miten asiat toimivat kuvattaessa lemmikkeinä eläviä lintuja.
Valokuvauksessa on helppo lähteä liikkeelle halvallakin kalustolla. Peruspokkarillakin voit saada asiallisia kuvia, ainakin suotuisissa olosuhteissa. Mutta jos harrastuksesta innostuu kunnolla, voi kalustoon saada menemään myös tuhansia euroja. Tärkeintä on kuitenkin opetella tuntemaan oma kalustonsa niin, että niitä pystyy käyttämään nopeissakin tilanteissa sekä ymmärtää niiden antamat mahdollisuudet ja rajoitukset.
Pokkarin yksi merkittävin rajoite on se, miten paljon pystyt vaikuttamaan kuvaan itse. Siinä missä järjestelmäkameralla voit muuttaa nopeasti kaikkia asetuksia, pokkarista näitä ei välttämättä edes löydy. Sillä kuvaaminen on helppoa, mutta se ei jätä tilaa kehittyä, vaan kamera tekee päätökset puolestasi. Joskus nämä päätökset ovat hyviä, joskus eivät. Se kuitenkin riittää satunnaiseen näpsimiseen ja erityisesti, jos haluat käyttää valmiita kuvamoodeja.
Lisäksi pokkarilla tulee ongelmia haastavissa olosuhteissa, kuten hämärässä kuvatessa, jossa valo ei yksinkertaisesti riitä niille. Ne eivät myöskään ole kovin hyviä esimerkiksi liikkuvien kohteiden kuvaukseen, sillä tarkennus laahaa monesti perässä. Tämä voi aiheuttaa ongelmia, jos yrität saada tilannekuvaa esimerkiksi yliaktiivisesta ympäri huonetta kiitävästä amatsonikakarasta.
Järjestelmäkameraa on hieman monimutkaisempi käyttää, mutta se tarjoaa paremman kuvanlaadun ja enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa kuvaan. Käytännössä järjestelmäkamerat muodostavat nimensä mukaisesti “järjestelmän”, johon kuuluvat rungot, objektiivit ja muut lisävarusteet, kuten ulkoiset salamat. Myös niiden tarkennusjärjestelmä sopii paremmin liikkuvien kohteiden kuvaamiseen. Järkkärillä kuvataan usein etsimen kautta, josta pääset näkemään peilin kautta kuvan ilman viivettä.
Järjestelmäkamerat tarjoavat parhaan kuvanlaadun. Siihen vaikuttaa sekä merkittävästi suurempi kennon koko (joka mahdollistaa kuvaamisen myös hämärämmässä) sekä käytettävä optiikka.
Näiden väliin putoavat kamerat, joita kutsutaan mm. siltakameroiksi tai yleisemmin “superzoomeiksi”. Ne ovat järjestelmäkameran näköisiä, mutta kiinteällä objektiivilla ja pienellä kennolla varustettuja kameroita. Sellainen voi olla hyvä ratkaisu, jos et halua harrastaa valokuvausta vakavasti, mutta haluat hieman enemmän kontrollia kuvasta. Sen kanssa voit myös helpommin kuvata huoneen toisella reunalla olevaa lintua niin, että se täyttää koko kuvan.
Vihoviimeinen katsottava asia kameraa valittaessa ovat megapikselit. Varsinkin pokkareiden optiikka ei enää pysty niin tarkkaan erotteluun, että sillä olisi mitään väliä, vaan kyseesä on lähinnä markkinointitemppu. Tämän lisäksi suuri määrä pikseleitä tungettuna pienelle kennolle heikentää kuvanlaatua. Et tarvitse pokkarissa yli 10 megapikseliä ja järjestelmäkamerassakin siitä hyötyminen vaatii laadukkaamman (ja kalliimman) objektiivin käyttöä. Oikeastaan valtaosalle ihmisistä voisi pikseleiden määrän pohjalta riittää esimerkiksi Nikonin D40 ja 6 Mpix (tosin uusissa kameroissa muut seikat parantavat kuvanlaatua).
Huomautus: Artikkelin kirjoittamisen aikoihin Nikon D40 oli vielä yleisesti käytössä. Tällä hetkellä (loppuvuosi 2015) tätä vastaava aloittelijan malli on D3300.
Ennen siirtymistä itse asiaan käyn läpi muutamat tärkeimmät termit, jotka liittyvät kuvan ottamiseen ja valokuvaukseen.
Objektiivi on kameran edessä oleva linssistö, jonka läpi valo kulkee mennessään kameran kennolle.
Kenno on digitaalisessa kamerassa filmin vastike, joka tallentaa kuvan.
Valotusaika (tai suljinnopeus) kertoo sen, miten kauan kuvaa valotetaan. Normaalisti ilmaistaan sekunnin murto-osina, kuten 1/100s, ellei kyseessä ole pitkät yli sekunnin valotukset (joita lemmilintujen kuvaamisessa ei tarvita).
Herkkyys (ISO-luku) kertoo digitaalisessa kamerassa kennon käyttämän herkkyyden filmikameroiden ISO-lukua vastaavana numerona. Mitä suurempi luku, sitä hämärämmässä pystyt kuvaamaat, mutta samalla kuvaan syntyy “kohinaa”. Suuremmalla kennolla pystyy käyttämään suurempia ISO-arvoja pienemmällä kohinalla.
Aukko kertoo sen, miten paljon valoa kennolle pääsee. Asiasta tekee haastavan se, että käytännössä aukko lasketaan kaavalla polttoväli / aukkoluku ja aukkojen askeleet ilmoitetaan niin, että ottaessasi yhden askeleen saat tuplasti enemmän valoa kennolle. Usein ilmoitetaan välittämättä polttovälistä numerona, joka tarkoittaa, että mitä pienempi luku, sitä suurempi aukko. Kokonaiset aukot ilmoitetaan yleensä sarjassa 1.4, 2.0, 2.8, 4, 5.6, 8, 11, 16, 22, 32. Tällöin siis yhden askeleen ottaminen tässä sarjassa pienempään numeroon tuplaa kennolle tulevan valon määrän.
Polttoväli vaikuttaa siihen, miten “lähelle” kohdetta pääset, eli miten suuren osan kuva-alasta kohde peittää. Mitä suurempi polttoväli, sitä “lähemmäs” kohdetta pääset. Mutta koska myös kennon koko vaikuttaa siihen, miten suuren osan kuvasta kohde peittää, ilmoitetaan polttoväli yleensä vertailun vuoksi myös niin, miten se tarjoaisi saman kuva-alan kuvattaessa perinteisellä 35mm filmillä. Polttovälin tuplaaminen rajaa kuvaa niin, että käytännössä sen leveys ja korkeus puolittuvat.
Tietyn polttovälin objektiivi voi piirtää tietyn kokoisen ympyrän muotoisen kuva-alan. Vertailukohtana käytetään 35mm leveää filmiä. Käytettäessä fyysisesti pienempää kennoa samalla polttovälillä päästään “lähemmäs kohdetta”, eli pienempi kenno peittää pienemmän osan objektiivin piirtämästä kuvasta. Haittana on se, että tiiviimpään ahdetut sensorit heikentävät kuvanlaatua. Jos halutaan vertailla kuva-aloja eri kokoisten kennojen välillä, muunnetaan polttoväli 35mm vastaavan kuva-alan antamaan polttoväliin ns “croppikertoimen” avulla.
Jos et kuitenkaan ymmärtänyt croppikertoimesta mitään, ei se haittaa. Voit lukea suurimman osan oppaasta hyvin ilman sen ymmärtämisestä.
Zoom on ominaisuus, jolla monesti pyritään myymään pokkareita, sillä se on helppo markkinoida “isompi on parempi” -periaatteella. Zoom ei käytännössä kerro mitään muuta, kuin suurimman ja lyhyimmän polttovälin suhteen. Jos siis objektiivi on polttoväliltään 50-200mm, kyseessä on 4x zoom. Jos objektiivin polttoväli on 100-300mm, on kyseessä 3x zoom, mutta koska polttoväli on pidempi, sillä pääsee “lähemmäs” kohdetta.
Kokonainen kuva on otettu 11mm polttovälillä. Jos tuplaisin polttovälin 22mm (arkikielellä ”zoomaisin”), kuva-alan korkeus ja leveys puolittuisivat ja jäljelle jäisi valoisa alue.
Koska zoom-objektiivi on vaikeampi tehdä (enemmän linssejä), käytännössä saman hintaluokan objektiiveissä suurempi zoom tarkoittaa huonompaa kuvanlaatua. Parhaaseen kuvanlaatuun päästäänkin yleensä järjestelmäkameralla käytettäessä kiinteän polttovälin objektiivia, jossa ei ole zoomia lainkaan. Tällöin kuvan rajaaminen tapahtuu liikkumalla itse edes-takaisin.
Nämä objektiivit ovat monesti myös halvempia. Esimerkiksi Canon ja Nikon myyvät omille järjestelmilleen noin 100 euron hintaista “50mm f1.8” -objektiivia, joka on erittäin valovoimainen (suuri maksimiaukko) sekä tarjoaa hintaansa nähden hyvän kuvanlaadun. Tosin Nikonilla kyseisellä objektiivilla ei ole automaattitarkennusta halvimmissa kameroissa.
Itse kuvaan lintujani pääosin 70-200mm (zoom-kerroin siis vain hieman alle kolme) f2.8-maksimiaukon antavalla objektiivilla, josta löytyy myös tärinänvaimennus. Olen kokenut tuon itse toimivaksi polttoväliksi käytettäessä sitä Nikonin D300 (1,5 crop) järjestelmäkamerassani, sillä pääsen sen avulla riittävän kauaksi linnusta, jotta se ei kiinnitä minuun huomiota, mutta en joudu pakittamaan niin paljoa, että seinä tulisi vastaan.
Valkotasapaino auttaa näyttämään värit oikein. Koska eri valot ovat käytännössä eri värisiä (yleensä sinisen ja punaisen välimaastossa) ja koska ihmisen aivot näyttävät eri valoissa valkoisena pitämämme pinnat valkoisena, voisi muussa kuin päivänvalossa (tai vastaavan värisessä “valkoisessa” valossa) kuvattu kuva näkyä liian sinisenä tai valkoisena. Valkotasapaino siis käytännössä tekee valkoisesta valkoista ja auttaa näyttämään muutkin värit oikein.
Kuvassa vasemmalla valkotasapaino on liian ”kylmä” ja oikealla ”lämmin”. Keskellä se on kutakuinkin oikein ja valkoinen iso kakadu näkyy kuvassa valkoisena.
Monesti kamerat asettavat valkotasapainon itse suoraan, mutta tarvittaessa sitä voi joissain kameroissa hienosäätää sekä tietyissä tilanteissa (kuvattaessa “raakakuvaa”, lisää jälkikäsittelyn yhteydessä) asettaa sen vasta jälkikäsittelyssä.
Valokuva syntyy digikamerassa, kun objektiivin läpi tuleva valo osuu kennolle. Kenno tallentaa tämän tiedon ja siirtää sen käsiteltäväksi kameralle, joka tekee siitä lopullisen kuvan. Jos valoa tulee kennolle liian vähän, kuva alivalottuu, eli näkyy tummana, sekä jos valoa tulee liikaa, kuva ylivaloittuu, eli näkyy liian valkoisena.
Kuva havainnollistaa valotusajan merkitystä. Keskellä on kutakuinkin sopivasti valoitettu kuva, vasemmalla noin yhden “aukon” verran alivalotettu ja oikealla saman verran ylivalotettu kuva.
Valotukseen voidaan vaikuttaa kolmella tapaa. Pokkarit yleensä mittaavat ja säätävät nämä automaattisesti, mutta kehittyneemmät kamerat antavat kuvaajan vaikuttaa tähän sen verran, mitä tämä itse haluaa. Kuvattaessa “manuaalilla” kuvaaja asettaa nämä kaikki säädöt itse (ilmeisesti joissain vanhemmissa pokkareissa manuaali ei antanut vaikuttaa kaikkeen, joten pokkaria ostettaessa varmista asia, jos tämä on tärkeää sinulle).
Valotusaika on selkein näistä. Mitä kauemmin kuvaa valotetaan, sitä enemmän valoa pääsee kennolle. Jos valotusaika on liian pitkä, kuvasta tulee epätarkka (lisää myöhemmin).
Suurempi aukko päästää enemmän valoa kennolle, mutta rajoituksena on yleensä kyseisen objektiivin maksimiaukko. Tämän lisäksi aukko vaikuttaa syvyysterävyysalueeseen (lisää myöhemmin). On myös hyvä huomata, että monissa objektiiveissa maksimiaukko pienenee, kun “zoomaat”, eli siirryt suurempaan polttoväliin. Näin varsinkin halvemmissa objektiiveissa.
ISO-herkkyys kertoo siitä, miten paljon kennolle tulevaa signaalia vahvistetaan. Mitä enemmän sitä vahvistetaan, sitä vähemmän valoa tarvitaan saamaan riittävä valotus tietyssä tilanteessa. Suurempi ISO-herkkyys heikentää kohinalla kuvan laatua. Kuten aukkojen kohdalla, ISO-luvut ilmaistaan sen mukaan, miten saadaan tuplattua valon määrä. Yleiset arvot ovat 100, 200, 400, 800, 1600 jne…
Kuva on otettu vanhalla Nikon D300 -kameralla suhteellisen korkealla ISO-arvolla 1600, joka luo kohinaa sekä heikentää mm. värejä. Tosin nykyisin halvimmatkin järjestelmäkamerat pärjäävät kohtuullisen hyvin näillä herkkyyksillä.
Voidaan siis ajatella, että tietyssä tilanteessa vaaditaan tietty määrä valoa kennolle hyvän kuvan saamiseksi; jos on hämärää, valoa tulee kennolle tietyssä ajassa vähemmän. Tähän voidaan vaikuttaa edellä esitellyillä kolmella seikalla, ja käytännössä kuvaajan (tai kameran) on löydettävä näiden tasapaino, sillä kaikilla näistä on myös kuvaan vaikuttavia seikkoja.
Valotuksen yhteydessä puhutaan myös aukoista (ei täysin sama asia, kuin objektiivin aukko). Sanotaan, että kun halutaan tuplata valon määrä kennolla, lisätään yksi aukko, sekä kun puolitetaan, vähennetään yksi aukko. Monesti kameroissa pystytään valotusta säätämään puolikkaan tai 1/3-aukon askelein.
Oletetaan, että otat kuvan seuraavilla asetuksilla: valotusaika 1/50s, aukko 4 (yleensä ilmaistaan f4) ja ISO 200, mutta huomaat, että kuvasta tuli liian tumma. Tarvitset siis lisää valoa, tässä esimerkissä vaikka yhden aukon verran. Voisit tehdä seuraavat asiat:
Ensinnäkin kannattaa varmistaa, että tarkennus on kohdillaan. Kaikista nykyisistä kameroista löytyy automaattitarkennus. Pokkarin kohdalla se voi tarkoittaa sitä, että lukitset tarkennuksen keskipisteen kohdalla ja sommittelet kuvan tämän jälkeen. Kehittyneemmissä kameroissa voit valita itse tarkennuspisteen, jota kannattaakin käyttää aina, kun mahdollista.
Lintuja kuvatessa kannattaa tarkentaa linnun silmään. Tällöin voi tietyissä tilanteissa muut osat linnusta jäädä epätarkaksi (ainakin järjestelmäkameralla), mutta usein tärkeintä on pitää huoli, että silmä on tarkka. Paras onkin, jos pystyt asettamaan tarkennuspisteen siihen kohtaan kuvaa, johon haluat linnun silmän.
Toinen tekijä on käytettävä valotusaika. Jos lintu liikkuu vauhdilla, tarvitset nopeamman valotusajan “pysäyttääksesi” liikkeen: mitä nopeammin kohde liikkuu, sitä useamman valosensorin (eli kuvan kuvapisteen) yli se kulkee valotuksen aikana piirtäen viivan niiden yli. Vähentämällä valotusaikaa vähennetään matkaa, jonka kohde ehtii kennolla liikkua sen aikana. Urheilua valokuvatessani olen käyttänyt jopa 1/1000s valotusaikaa, joka vaatii paljon valoa ympäristössä, jotta kuva ei alivalottuisi.
Todennäköisemmin epäterävän kuvan syynä on kuitenkin se, että hämärässä kuvatessa kameran automatiikka valitsee hitaan valotusajan ja kuvaajan käsien tärinä tekee kuvasta epätarkaan. Nyrkkisääntö tarkan kuvan saamiseksi käsivaralta on seuraava:
Valotusajan on oltava pisimmillään 1 / (polttoväli * croppikerroin).
Jos siis kuvaisit 35mm filmille tai käyttäisit kameraa, jossa on sen kokoinen kenno (ns. full frame kenno, joka löytyy kalliimmista järkkäreistä) ja sinulla olisi käytössä 100mm polttoväli, tarvitsisit valotusaikana 1/100s saadaksesi terävän kuvan. Tähän tietenkin vaikuttaa myös kuvaajan käsien varmuus ja kuvausote, mutta tämä on hyvä nyrkkisääntö.
Jos taas kuvaat esimerkiksi Nikonin järjestelmäkameralla, jossa kenno on hieman pienempi, joudut kertomaan absoluuttisen polttovälin 1.5:llä, eli croppikertoimella (Canonin vastaavissa 1.6, Sony ja Panasonic 2). Tällöin saat tietoosi sen polttovälin, jolla saisi saman kuva-alan käytettäessä 35mm filmiä tai täysikennoista kameraa, jota käytetään tämän säännön kanssa. Eli saadaksesi tarkan kuvan 100mm objektiivilla (joka antaa tällä kameralla suppeamman kuva-alan) tarvitset valotusajaksi 1 / (100 * 1.5), eli 1/150s.
Pokkareissa kennot ovat usein niin pieniä, että tuo kerroin on merkittävästi suurempi. Tästä syistä näissä ilmoitetaan käytettävä polttoväli yleensä suoraan muunnettuna. Nyrkkisääntönä voit pitää, että jos polttoväli on alle 10mm (tai alle 15mm tjs), kyseessä on luultavasti oikea polttoväli ja jos se on jotain väliltä 20mm – 300mm (tjs) kyseessä on usein vertailukelponen 35mm formaatissa ilmoitettu polttoväli.
Käden tärinään auttaa myös tärinänvaimennus (se siis ei auta liikkuvan kohteen pysäyttämisessä, vaan pelkästään ihmisen käden tärinään). Mutta varmista, että kyseessä on oikea tärinänvaimennus, joka perustuu joko objektiivin linssien tai kameran kennon liikkeeseen. Joissain halvemmissa malleissa tämä “tärinänvaimennus” käytännössä vain tarkoittaa ISO:n kasvattamista – ja johtaa kohinaan kuvassa.
Tärinänvaimennus voikin auttaa monen aukon verran vaadittavaan valotusaikaan. Oletetaan, että hauaisin kuvata omalla kamerallani (Nikon D300, 1,5 croppikerroin) ja objektiivillani 200mm polttovälillä, joka vastaa siis 300mm objektiivin antamaa kuva-alaa 35mm formaatissa. Tarvitsisin 1/300s valotuksen tarkkaan kuvaan, mutta koska voin luottaa, että vakautus auttaa vähintään kahden aukon verran, voin tuplata valotusajan kahteen kertaan ja saan edelleen tarkan kuvan: 1/300s => 1/150s => 1/75s, eli saan merkittävästi enemmän valoa kennolle. Tuota valotusaikaa ei kamerasta löydy, joten valitsen jonkin lähellä olevan. Käytännössä olen onnistunut kuvaamaan kohtuullisen tarkkoja kuvia näin 1/50s valotuksella.
Viimeinen terävyyteen vaikuttava asia on kameran ja erityisesti objektiivin laatu. Tämä on kuitenkin jo hienosäätöä ja harvoin tärkeää satunnaiselle lemmikkien kuvaajalle. Jos haluat laatua mahdollisimman halvalla, osta aloittelijatason järjestelmäkamera ja halpa kiinteän polttovälin objektiivi. Kalliimpi vaihtoehto on kiinteän aukon (eli maksimiaukko pysyy samana koko polttoväliaueen matkan) zoom-objektiivi, joissa kannattaa pysytellä alle 3:n zoom-kertoimessa.
Halutessasi aikaan hyvän kuvan on valon laatu kaiken A ja O. Lähtökohtaisesti kannattaa välttää kameran oman salaman käyttöä viimeiseen asti, sillä pieni ja objektiivia lähellä oleva valonlähde näyttää yksinkertaisesti huonolta kuvassa; puhutaan ns. ”kovasta valosta”. Se myös yleensä tekee kohteen taakse kovat ja helposti huomattavat varjot.
Jos kuvaat pokkarilla tai muulla kameralla, johon ei saa ulkoista salamaa, kannattaa ensimmäisenä laittaa kameran salama pois, laittaa kaikki huoneen valot päälle ja avata ikkunan verhot (tietenkin huomioiden, ettei lintu lennä ikkunaa päin). Apuna voi myös käyttää esimerkiksi työmaavalaisinta, joka on tehokas (mutta suhteellisen kuuma) valonlähde. Valaisinta ei kannata suunnata suoraan kohdetta kohti, vaan heijastaa valo esimerkiksi vaalean seinän tai katon kautta.
Parempaa valoa saat kahdella tapaa:
1) Siirtämällä valonlähteen pois kameran lähettyviltä. Esimerkiksi muotokuvauksen perusvalaistus luodaan niin, että pääasiallinen valon lähde on kohteesta 45 astetta sivuun ja 45 astetta ylös. Jos et pysty siirtämään helposti valon lähdettä, voit heijastaa sen esimerkiksi seinän kautta!
2) Kasvattamalla valonlähteen suhteellista kokoa. Voit esimerkiksi käyttää läpikuultavaa kangasta valon ja kohteen välissä, jolloin käytännössä kangas on valonlähden. Helpointa on jälleen heijastaa valo seinän kautta, jolloin saat koko seinän kokoisen valonlähteen! Valokuvaajien sateenvarjot ja ns. “softboxit” tekevät juuri tämän: ne suurentavat valonlähteen salaman pään sijaan kyseisen apuvälineen kokoiseksi. Suhteellinen koko tarkoittaa myös sitä, että metrin halkaisijaltaan oleva valonlähde tarjoaa pehmeämpää valoa metrin päässä kohteesta, kuin viiden metrin päässä.
Vasemmalla suoralla salamalla otettu kuva ja oikealla heijastettu seinän kautta. Valo on selvästi “kovempaa” ja varjot selkeitä vasemmassa kuvassa. Pokkarin salamalla ero olisi vieläkin selkeämpi.
Käytännössä itse käytän aina kameran päälle laitettavaa ulkoista salamaa. Jos ostat itse tällaisen, muista ostaa salama, jonka pää kääntyy sekä pysty- että vaakasuunnassa! Näin saat heijastettua salaman aina helposti seinän tai katon kautta. Itse vältän viimeiseen asti suoralla salamalla kuvaamista. Jos haluat hifistellä, voit ostaa myös studiosalamat, mutta näiden liikuttelu on yleensä tarpeettoman vaikeaa.
Valokuvan sommittelussa on muutamia perussääntöjä, joista on hyötyä myös kuvattaessa lemmikkilintuja. Näiden käytöllä on hyvä lähteä liikkeelle, sillä ne ovat jossain määrin turvallinen tapa kuvata.
Ensinnäkin kannattaa varoa, ettei katkaise lintua oudosta paikasta. Paras vaihtoehto on pyrkiä saamaan koko lintu kuvaan, mikä voi olla joskus hieman haasteellista varsinkin pitkäpyrstöisillä papukaijoilla. Ihmisten valokuvauksessa on tietyt “säännöt” siitä, mistä ihminen kannattaa yleensä katkaista, mutta lintujen kohdalla ei kovin hyviä vaihtoehtoja ole. Usein tosin esimerkiksi pään voi laittaa viemään koko kuvan.
Älä ota kuvaa niin, että linnun pää on aivan kuvan keskellä ja yläpuolelle jää paljon tilaa. Se on tietenkin helppo ratkaisu, mutta näyttää usein oudolta. Viimeistään jälkikäsittelyssä kannattaa rajata kuva tiukemmaksi. Muutenkin kannattaa pyrkiä suhteellisen tiukkaan rajaukseen, ellei tavoitteena ole esittää lintua ympäristössään. Jätä reunoille kuitenkin hieman tilaa.
Vasemmalla linnun pää on laitettu kuvan keskelle ja katkaistu sen pyrstö täysin turhaan oudosta paikasta. Ei näin. Oikealla turvallinen ja perinteinen muotokuva lemmikkilinnusta, jossa lintu täyttää koko kuva-alan.
Yksi nyrkkisääntö valokuvauksessa on “rule of thirds”. Tästä on hyötyä erityisesti, jos ei kuvaa aivan perinteistä muotokuvaa, jossa täyttää koko kuva-alan kohteella. Siinä kuva jaetaan kolmeen osaan pysty- ja vaakasuunnassa ja asetetaan huomion kohde johonkin näin syntyneistä väliviivoista (jos kohde vie paljon tilaa pystysuunnassa, se siis kannattaa sijoittaa pystyviivan kohdalle ja jos kohde on pistemäinen, se kannattaa sijoittaa näiden leikkauskohtaan). Tällä saadaan yleensä silmää miellyttävä tulos.
Kuvassa lintu osana ympäristöään. Alempi linnun asettaminen 1/3-kohtaan kuvaa tekee siitä yleensä miellyttävämmän katsoa.
Jos kohde ei vie koko kuva-alaa, sillä voi näyttää olevan “suunta”, eli yksinkertaisimmillaan se voi tarkoittaa, että lintu katsoo kuvassa tiettyyn suuntaan. Tällöin se kannattaa sijoittaa “katsomaan” kuvan keskustaa kohti. Tämä luo rauhallisemman kuvan, kun taas poispäin katsominen tekee kuvasta yleensä levottoman.
Kuvassa huomiokohde, eli silmä, on sijoitettu kolmanneksien risteykseen ja linnun “suunta” on kuvan sisäänpäin. Joissain kameroissa saat jaettua kuvan kolmanneksiin kuvan päällä näkyvällä ristikolla.
Voit ehkä ottaa hienosti sommitellun ja teknisesti hyvän kuvan linnustasi, mutta jos tausta on liian levoton, lintu “hukkuu” siihen, eli ei erotu siitä. Pyri välttämään sitä, että taustassa on paljon tarkkoja yksityiskohtia, jos haluat linnun olevan kuvan pääosassa. Helpoin tapa tähän on kuvata lintu esimerkiksi seinää vasten. Voit myös käyttää halutessasi esimerkiksi kankaita ja lakanoita taustan rakentamiseen.
Muutenkin kannattaa miettiä, mitä taustalla näkyy: arkiset huonekalut, kodin tarvikkeet tai vaikka pyykkisäkit voivat viedä kuvasta tehokkaasti tunnelmaa. Voit myös pyrkiä erottamaan kuvattavan kohteen esimerkiksi voimakkaiden kontrastien avulla: tumma tausta, vaalea kohde. Tai selkeillä vastaväreillä.
Yksi tapa erottaa kohde on taustan sumentuminen. Kyseessä ei ole erikoistemppu, vaan kuvattaessa suuremmilla kennoilla varustetuilla kameroilla (käytännössä järjestelmäkamerat) selkeästi näkyvä ilmiö: syvyysterävyysalue (se alue, joka kuvassa näkyy tarkennetun pisteen edessä ja takana tarkkana) on rajallinen, joten kaikki sen ulkopuolella olevat asiat (kohteen ja kameran välissä sekä kohteen takana) näkyvät epätarkkoina; mitä kauempana, sen epätarkempi.
Helpoiten tätä pystyy käyttämään hyväkseen järjestelmäkameroilla, sillä kennon koko vaikuttaa tähän. Voit myös onnistua siinä ns. “superzoomilla”, jos käytät mahdollisimman pitkää polttoväliä ja olet mahdollisimman lähellä kohdetta, samalla taustan ollessa kaukana.
Järjestelmäkameralla pystyt sumentamaan taustan helposti käyttämällä suurta aukkoa ja riittävän pitkää polttoväliä, samalla silti pitäen taustan riittävän kaukana kohteesta. Edellä mainittu Canonin ja Nikonin valmistamat 50mm f1.8 -objektiivit sopivat tähän hyvin.
Sumean taustan kanssa on olemassa yksi ongelma: erityisesti kuvattaessa järjestelmäkameralla ja suurella aukolla voi käydä niin, että osa linnustakin jää sumeaksi. Tällöin kannattaa tarkentaa silmään, sillä esimerkiksi hieman sumea pyrstö ei häiritse niin paljoa kuvassa.
Kuvassa puna-arat erottuvat hyvin kahdesta syystä: kapea syvyysterävyysalue sumentaa taustan sekä katon kautta heijastettu salama ei yltä valaisemaan takana olevaa seinää.
Selkeä asia: kuvatessasi pitkällä polttovälillä sinun täytyy olla kaukana kohteesta, kun taas saadaksesi kohteen täyttämään kuva-alan pienemmällä polttovälillä sinun on oltava lähempänä. Mutta tämä vaikuttaa myös muuhun kuvaan.
Mitä suurempi polttoväli, sitä pienempi on kuva-alan “keila” ja sitä pienempi osa taustasta näkyy kuvassa (joka auttaa sitä myös sumentumaan). Pitkällä polttovälillä saat yleensä “litteitä” kuvia, jotka näyttävät perinteisiltä muotokuvilta. Jos taas haluat kuvan, joka liioittelee linnun päätä ja silmää, joudut kuvaamaan lyhyellä polttoväliltä mahdollisimman läheltä.
Vasemmalla sama lintu samassa paikassa 70mm polttovälillä (+ 1,5 crop) ja keskellä 200mm polttovälillä (älä välitä kuvan muuten huonosta laadusta). Huomaa, miten taustalla olevat matkahäkki ja verho näyttävät erilaisilta. Oikealla kuvassa harmaapapukaija kuvattuna 35mm objektiivilla. Käyttämällä vielä pienempää polttoväliä voidaan päästä vielä voimakkaampiin efekteihin.
Ehdottomasti vaikeinta on saada kuva lentävästä linnusta sisätiloissa. Lentäminen tapahtuu niin nopeasti, ettei edes nopeasti tarkentava järjestelmäkamera oikein ehdi mukaan (saatika sitten kuvaaja). Tässä muutama taktiikka:
Luultavasti helpoin on kuvata pokkarilla, sillä tällä kuvattaessa syvyysterävyysalue on niin suuri, että on paljon pienempi todennäköisyys, että lintu jää sen ulkopuolelle. Järkkärillä voit yrittää saada kuvaa aikaan mahdollisimman pienellä aukolla ja laajakulmaisella objektiivilla.
Toinen mahdollisuus järkkärillä on tarkentaa valmiiksi tiettyyn pisteeseen, pyytää lintu lentämään huoneen poikki ja kuvata sarjakuvalla sekä toivoa, että yksi kuva sattuisi olemaan tarkka. Joka tapauksessa tarvitset usein paljon kuvia ja yrityksiä. Tosin harvat tuntemani papukaijat ovat valmiita useisiin yrityksiin.
Kuvaa varten tarkensin tiettyyn pisteeseen ja kuvasin 6 kuvaa sekunnissa sarjakuvauksella samalla, kun omistaja pyysi linnun lentämään luokseen. Tämä vaatii riittävästi valoa tai hyvän kuvanlaadun korkealla ISO-herkkyydellä. Siivistä näkee aikaisemmin esitellyn efektin, jossa valotusaika on niin pitkä, että nopeasti liikkuva siipi näkyy epätarkkana.
Valokuva on harvoin valmis tullessaan ulos kamerasta. Itse jälkikäsittelen kuvani aina, sillä kamerasta ulos tullessaan mm. kuvan kontrasti ja terävyys harvoin ovat haluamallani tasolla. Jälkikäsittelyyn voi käyttää esimerkiksi Adobe Photoshop Elementsin kaltaista kuluttajille suunnattua ohjelmaa. Googlen ilmainen Picasa on myös yksi vaihtoehto.
Voit ottaa digikuvia kahdella tapaa. Ensimmäinen on yleinen vaihtoehto: kenno tallentaa valon, lähettää raakadatan kameran suorittimelle, joka tekee raakadastasta kuvan, laittaa siihen asetusten mukaiset ominaisuudet (esim. kontrasti ja värikylläisyys) ja tallentaa kuvan jpeg-muodossa muistikortille.
Kehittyneemmissä kameroissa voit kuvata ns. “raakakuvia” (raw). Siinä kamera tallentaa kennolta tulleen datan suoraan käsittelemättä sitä. Tällaista kuvaa ei voi katsoa suoraan, vaan se on avattava erikseen tällaisia ymmärtävällä ohjelmalla. Etuna on se, että voit asettaa valkotasapainon kohdilleen jälkeenpäin, sekä pystyt muokkaamaan kuvaa muutenkin enemmän sen laadun kärsimättä. Pystyt jopa lisäämään hieman valotusta jos kuva on liian tumma.
En mene tässä artikkelissa sen syvemmälle jälkikäsittelyn saloihin, mutta tässä oma tapani toimia (ns. workflow):
Ei artikkelia ilman saarnaa linnun hyvinvoinnista. Kamera voi siihen tottumattomalle linnulle olla vieras asia, joten se voi hyvinkin mahdollisesti säikähtää sitä. Siksi kuvatessasi lintua kannattaa aina tarkkailla sen elekieltä ja perääntyä tarvittaessa kauemmaksi. Jos lykkäät isolla objektiivilla varustetun kameran aivan linnun nokan eteen ensimmäistä kertaa, voit olla lähes varma, että se säikähtää.
Totuta lintu kuvattavana olemiseen hiljalleen: aloita huoneen toisesta reunasta ja lähesty lintua sitä mukaa, kun se elekielellään ilmaisee olevansa rentoutunut kameran lähettyvillä. Sama salaman kanssa: lintu voi säikähtää sitä, jos ei ole tottunut tällaisiin välähdyksiin.
Ja kuvatessasi vieraan ihmisen lintua hieman lähempää kannattaa aina kysyä omistajalta, miten pelokas yksilö on kyseessä ja miten lähelle uskaltaa tulla. Sekä lukea itse linnun eleitä ja erityisesti kuunnella ja totella omistajaa! Muuten tuloksena voi olla pahimmillaan pelästyneen linnun työläs houkuttelu korkealta katonrajasta (pohjautuu tositarinaan).
Loppupelissä kuvaamisen oppii parhaiten kuvaamalla, mutta perusteiden opettelusta ei ole koskaan haittaa. Näin pystyt ymmärtämään paremmin, mitkä asiat vaikuttavat kuvaan ja tarvittaessa kontrolloimaan niitä.
Toinen hyvä tapa on katsoa muiden ottamia valokuvia. Etsi kuva, josta tykkäät ja mieti, mikä kuvasta tekee hyvän. Voit myös kysyä kuvaajalta, miten hän sen on kuvannut. Näin voit soveltaa tätä tietoa kuvatessasi itse lintujasi.
Ja lopuksi vielä syy, miksi kannattaa aina pitää täysillä pattereilla varustettu kamera käden ulottuvilla: kun hauskoja tilanteita tulee, ei aikaa yleensä ole kauaa.
Lukemisen arvoista kuvaamaan opettelevalle
Julkaistu: keskiviikko, 8.12.2010
Kategoria: Yleiset artikkelit
Kansikuva: Peter Békési / CC 2.0
Papukaija.fi
Papukaija lemmikiksi?
Myydään papukaija
