Perinteinen näkemys eläinten kouluttamisessa pohjautuu totteluun. Lemmikkinä elävän papukaijan on toteltava omistajaansa, ainakin tiettyjen tärkeiden “käskyjen” kohdalla, kuiten kädelle astuminen tai “ei”.

Käskystä puhuminen eläinten kanssa on kaksipiippuinen asia: käsky perustuu ajatukseen siitä, että kohteen on toteltava käskyn antajaa. Toisaalta se voidaan nähdä myös uhkauksena: “Tottele, tai…” Tämä on yleistä yhteiskunnassamme, sillä saammehan usein käskyjä monista eri paikoista: vanhemmilta, opettajalta, armeijan ilkeältä alikersantilta sekä töissä pomoltamme. Ei olekaan yllätys, että samaa ajattelumallia sovelletaan lemmikkeihin, jos muuta ei ole tarjolla.. Esimerkiksi papukaijoille on monesti suositeltu opetettavan tietyt “peruskäskyt”, kuten kädelle astuminen sekä tietenkin “ei”.

Tottelun merkittävin ongelma käsitteenä on se, että se nähdään koulutettavan eläimen ominaisuutena: eläin tottelee tai ei ei tottele. Se nähdään ajatuksena siitä, että eläin itse päättää olla tottelematta, vaikka se tietää, että sen pitäisi. Monesti tähän sisältyy myös se, että jos eläin ei tottele, se on “jääräpäinen”: “Papukaijastani on tullut jääräpäinen, koska se ei tottele ja astu kädelleni, kun käsken.” Ongelman nähdään olevan eläimessä, jonka pitäisi ymmärtää totella sen kouluttajaa.

Mutta jälleen voidaan kysyä, että miksi eläimen pitäisi “totella” ihmistä. Se kuitenkin pyrkii elämään ympäristössään parhaansa mukaa eikä voi ymmärtää käsitteitä, kuten “pakko”. Voisiko asiaa ajatella jostain muusta näkökulmasta?

Käskyn ja tottelun sijaan käytänkin mieluummin termejä pyyntö ja suoritusvarmuus. Näihin ei sisälly niin voimakkaita oletuksia, kuin esimerkiksi totteluun käsitteenä ja täten viesti on helpompi saada perille ihmiselle ilman suuria väärinkäsityksiä.

En käske lintuani astumaan kädelleni, vaan pyydän sitä. Pyyntöön sisältyy oletus siitä, että pyynnön kohteen ei tarvitse tehdä näin, jos se ei itse halua. Jos siis esimerkiksi kultaposkiamatsonini Kami päättää mieluummin jäädä puuhun istumaan, se saa siihen jäädä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että en saisi tarvittaessa Kamia siirrettyä paikasta toiseen, mutta linnun jäädessä puuhun katson peiliin, en lintuun.

Tässä vaiheessa nousee esiin termi “suoritusvarmuus”. Toisin kuin totteluun, tähän termiin ei liity selkeää oletusta siitä, että kyseessä on eläimen ominaisuus. Suoritusvarmuus on jotain, josta kouluttaja itse vastaa ja johon vain tämä voi vaikuttaa. Jos suoritusvarmuus ei ole haluamallani tasolla, kyseessä ei ole linnun vika, vaan itse kouluttajana en ole osannut kouluttaa toivottavaa asiaa riittävän varmaksi. Voinkin miettiä, miten saisi motivoitua lintuani toimimaan toivomallani tavalla.

Jos kouluttaja käskee (perinteisessä mielessä) papukaijaa astumaan kädelleen, se voi astua siihen monesti laiskasti, ehkä vaatien hieman “jouduttamista” tökkimällä linnun rintaa. Taitava kouluttaja taas saa aikaan suoritusvarmuuden, jossa lintu lentää pyynnöstä hänen kädelleen vaikka huoneen toiselta puolelta, täysin vapaaehtoisesti.