Helpotusta undulaatin aggressiivisuuteen naksuttimella

Tietoja

Luotu 14.04.2010

"Kun näin Hopen eläinkaupassa, sydämeni suli samantien. Mietin muutaman päivän (olinhan vakuuttanut, että kolmen undulaattini parvi ei lisääntyisi enää), menin sitten kauppaan ja ostin Hopen."

Undulaatti Hope leikkitelineellä

Hopen oltua minulla vasta kolme päivää sain ensi makua siitä, että tämä olisi se undulaatti, joka aiheuttaisi minulle harmaita hiuksia ja sydämentykytystä. Undulaattieni häkissä on väliseinäsysteemi ja laitoin Hopen sinne tutustumaan parveen ja toisin päin. Kolme päivää myöhemmin tajusin tiskatessani, että nyt on jokin hullusti ja kun kävin kurkkaamassa häkkiin, oli Hope änkenyt päänsä väliseinän ja häkin seinän muutaman millin rakosesta ja pyrki täyttä päätä muun parven luokse ja oli siinä yrityksessä kuristua. Väliseinä lensi pois samantien ja Hope pääsi tutustumaan parveen, joka pienen "nikottelun" jälkeen hyväksyi tulokkaan kivuttomasti.

Samana iltana olin vakuuttunut myös, että Hope on oikea nimi uudelle tulokkaalleni. Osuin oikeaan arvioidessani, että Hope aiheuttaisi mulle sydämen ylimääräisiä lyöntejä. En osannut huolestua, vaikka Hope ei ollut hyvä lentämään. Kerran Hope löysi tienä mm. avoinna olevaan käsilaukkuun ja muitakin mielenkiintoisia kommelluksia Hope saa aikaan oikeastaan joka kerta, kun vapaus koittaa.

Jouluna 2009 Hopessa tapahtui muutoksia, ensin fyysisiä. Hope lihoi, kuin lihapulla, mutta painoi kuin sudenkorento. Juttelin kauan eläinlääkärin kanssa, mutta varsinaista tautia ei koskaan olla diagnisoitu. Sitten Hopen käytös muuttui kuin yhdessä yössä. Ei Hope koskaan mikään ystävyyden perikuva ole ollut, mutta nyt se alkoi puremaan. Kysyttyäni neuvoa ymmärsin itse mokanneeni, kun minulla oli käsi ollut häkissä (kaksi muuta undulaattia tykkää leikkiä kädelläni, kun se häkissä). Sitten Hopen käytös muuttui häkin ulkopuolella. Se saattoi tulla ilman (ainakaan ihmisen järjellä ymmärrettävää syytä) purra ja lensi karkuun. Yritin olla välittämättä, sitten moittia ja lopuksi yritin vaan ennakoida, millä päällä se mahtaisi olla.

Sitten sain suuren neuvon kokeilla naksutinkoulutusta. Ensin hankin naksuttimen ja opiskelin, että mitä tällä tehdään. Tässä välissä Hopen lentotaito kutistui entisestään ja se viihtyi enimmäkseen ständillä leikkien ja katsellen kaihoisasti muiden undulaattien lentämistä. Hopen salaperäiseen tautiin kuuluu myös nokan liika kasvaminen ja sillä on todella pitkä nokka, joka lyhenee onneksi aika ajoin kalkin ja muun nakertelun tuloksena. Ensin lähestyin ständiä ja kokeilin naksutinta. Leikittelin naksuttimella, kun se ei olisi Hopea koskenut mitenkään. Kunhan vaan istuin ständin lähellä sattumalta. Sitten kun Hope liikahti katsomaan naksutinta, annoin sen tutkia sitä rauhassa ja menin itse kauemmaksi.

Seuraavilla kerroilla ojentelin Hopen suurinta herkkua, hirssintähkää. Naksautin naksutinta, kun Hope uskalsi maistamaan hirssintähkää. Monen harjoituskerran jälkeen Hope tajusi, että naksutin on palkinto, ei rangaistus. Jatkoimme harjoittelua siten, että ojensin mahdollissan pitkän viivottimen, kun Hope uskalsi astua siihen, naksautin jälleen.

Myöhemmissä harjoituksissa annoin Hopen mahdollisuuden leikkiä ständillä itse ja sitten kokeeksi kosketin ensin kynällä jotain kohtaa ja pian Hope keksikin, että se siirtyy sinne, minne napsautan. Jatkoimme hiljalleen tätä sormen kanssa. Kunnes kerran jätin sormen paikoilleen. Monta kertaa toistettuani Hope suostui tulemaan ja istumaan sormeni vieressä, ensin epäluuloisena ja sitten ihan rauhassa. Näin olimme pitkiä aikoja, eikä kumpikana ollut näkevinään toista.

Eräällä kerralla Hope sitten vahingossa astui toisella jalalla sormelleni ja antoi jalkansa olla sormellani samalla tyylillä, kun mä sormeni. Melkein kun ajatellen "Se ei huomaa, mä koulutan tota ihmistä salaa.". Ajan mittaan siitä tuli tapa, että se seisoi yksi jalka sormeni päällä, alkoi sukimaan ja kosketti nokalla kättäni ja ihme oli tapahtunut, se ei purrukkaan minua!

Muistin kuinka ensimmäinen undulaattini (ollessani lapsi) oli leikkinyt pikku-ukoilla. Löysin kun löysinkin muutaman lapsuuteni pikku-ukon ja laitoin ne ständin lattialle. Hope järkyttyi alkuun, mutta sitten uteliaisuus voitti. Kun se koski niitä, naksautin heti. Pian Hope teki samaa, kun ensimmäinen undulaattini, heitteli sydämensä kyllyydestä pikku-ukkoja pitkin kämppää. Nykyisin se jaksaa tuskin odottaa, että saan laitettua pikku-ukot seisomaan eri paikkoille. Nykyisin sijoittelen pikku-ukkoja sinne tänne, ei vaan ständin lähelle.

Muutama päivä kokeilen silittää sitä, ihan huomaamattani tein sen, en edes ajatellut kannattaisiko sittenkaan. Hope teki elämänsä suurimman askeleen, se tuli lähemmäksi ja nautti silityksestä.

Meillä jatkuu tämä naksutinkoulutus, kun yritän keksiä erilaisia leikkejä meille kahdelle. Mutta vaikutukset on jo nyt ihan uskomattomat. Ennen pureva Hope istuu vapaana ollessaan tietokoneen näppäimistön vieressä tyytyväisenä, kun olen tietokoneella. Lentämään se ei pääse vieläkään oikein, mutta on keksinyt elämässä muuta hauskaa puuhaa. Ja kuten eläinlääkäri sanoi, Hope tarvitsee elämäniloa varsinkin silloin, kun muu parvi levittää siipensä.

Olen aina arvostanut paljon undulaatteja, niiden uteliaisuus, leikkisyys ja elämänilo on tuonut itselleni paljon. Undulaatit oppivat paljon ja vaikkei kaikista tulisikaan kesyjä, ne antavat silti itsestään paljon, villinäkin.

Naksutinkoulutus on hieno systeemi, yksinkertainen ja palkitseva. Alettuani edistymään Hopen kanssa naksuttimen kanssa aloin treenaamaan myös muita undulaatteja, jotka ovat edistyneet kaikki hienosti. Ja kun koirapentu tuli taloon viime vuoden lopussa, niin pian sekin tutustui naksuttimen ihmeelliseen maailmaan. Tässä kirjoittaessa meni aikaa jonkin aikaan ja Hopen tilassa on taas tapahtunut muutoksia. Naksutinkoulutus sujuu samaa rataa, mutta fyysisesti Hope kärsi kovasta sulkasadosta ja menetti siinä samalla pyrstösulkansa, joten liikkuminen ja tasapainottelu on hankalaa.